1283764440_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Miksi minun pitää ottaa niin hemmetin herkästi kaikki sanottu loukkauksena? Miksi jaan ihmiset vihollisiin (ne jotka sylkevät päin naamaa) ja ystäviin (ne jotka ... puhuvat minulle)? Kuohahduksen aiheutti tänään ääneen heitetty ajatukseni, miksi näppäimistö on sellainen kuin on. Olisi pitänyt tarkistaa asia Wikipediasta ennen kuin otin vastauksen "Ettei kirjoituskone menisi jumiin" henkilökohtaisena vittuiluna. Näinhän se asia on, tai on ollut. Pitäkää minua vain herkkänahkaisena kakarana, jos asia nyt jaksaa ketään ylipäätään kiinnostaa. Enkä vahingossakaan osaa myöntää olleeni väärässä?

Tänään pitäisi saada ompelukset loppuun ja värjätä ne. Ärsyttää kun teen virheitä enkä sitten jaksa korjata niitä ja ommella uudelleen (tämä pätee kyllä kaikessa muussakin elämässä!). Täytyy toivoa että lopputulos olisi kuitenkin jotain käyttökelpoista. Pitäisi aloittaa kummitytön synttärilahjankin teko. Miten ihmeessä tulen selviämään taas työelämässä kun nytkään en ehdi tehdä päivän aikana mitään järkevää? Helpottaisi tietenkin jos en jatkuvasti nukkuisi kahdentoista tunnin yöunia.

Hammaslääkäriin pitäisi varmaan mennä ja rannetta käydä näyttämässä lääkärille. Onko yleisesti hyväksyttyä vastata kysymykseen "mikset ole hoitanut tätä jo aiemmin", etten ole enää ajatellut olla elossa tässä hetkessä?